Elokuvaterapia, joka tunnetaan myös nimillä cinema therapy ja movie therapy, on ekspressiivisen taideterapian muoto, rinnasteinen taide-, musiikki- ja tanssiterapialle. Sitä hyödynnetään sekä mielenterveydellisten että lääketieteellisten haasteiden hoidossa, ja se toimii myös itseapumenetelmänä. Menetelmän perustavoitteena on käyttää elokuvia ja niiden narratiiveja terapeuttisina välineinä, jotka voivat toimia katalyytteinä paranemiselle, henkilökohtaiselle kasvulle, oivalluksille ja emotionaaliselle vapautumiselle.Vaikka elokuvaterapia on innovatiivinen lähestymistapa, se pohjautuu vakiintuneisiin ja perinteisiin terapeuttisiin periaatteisiin. Sen on raportoitu edistävän muun muassa itseluottamuksen ja itsetunnon kaltaisia myönteisiä muutoksia.

​

Elokuvaterapian vaikuttavuus perustuu useisiin psykologisiin mekanismeihin, jotka aktivoituvat elokuvan katsomisen ja sitä seuraavan terapeuttisen käsittelyn aikana. Nämä mekanismit muodostavat menetelmän teoreettisen selkärangan.

​

Elokuvaterapian eri muodot

 

Elokuvaterapia ei ole yhtenäinen menetelmä, vaan se voidaan jakaa eri tasoihin sen mukaan, mikä on intervention tavoite ja syvyys.

​

• Popcorn-elokuvaterapia: Tämä on menetelmän kevyin muoto, jossa pääpaino on viihteellä. Vaikka tavoite ei ole ensisijaisesti terapeuttinen, voi elokuvan katsominen silti johtaa merkittävään emotionaaliseen vapautumiseen ja rentoutumiseen.

​

• Evokatiivinen elokuvaterapia: Tässä muodossa tavoitteena on auttaa asiakasta luomaan yhteys elokuvan tarinaan ja hahmoihin syvemmällä tasolla. Tämä voi johtaa syvällisempään itsetuntemukseen ja oivalluksiin. Fysiologisella tasolla evokatiivinen kokemus voi vaikuttaa välittäjäaineiden, kuten palkitsemiseen ja sosiaaliseen sitoutumiseen liittyvän dopamiinin, sekä hormonien, kuten endorfiinien ja stressihormoni kortisolin, vapautumiseen riippuen elokuvan sisällöstä.

​

• Katarttinen elokuvaterapia: Tämä on intensiivisin muoto, jossa tavoitteena on auttaa asiakasta pääsemään käsiksi vaikeisiin tai tukahdutettuihin tunteisiin. Sitä käytetään usein psykoterapian alkuvaiheessa, kun asiakkaan on vaikea saada yhteyttä omiin tunteisiinsa.

​

​

​

Erottelu muihin lähestymistapoihin: Elokuvien katsominen vs. elokuvien tekeminen

 

On olennaista erottaa toisistaan kaksi elokuvaa hyödyntävää terapeuttista lähestymistapaa. Tässä raportissa käsitelty elokuvaterapia (cinematherapy) viittaa pääasiassa olemassa olevien, usein kaupallisten elokuvien katsomiseen ja niiden terapeuttiseen käsittelyyn.

 

Toinen lähestymistapa on Film/Video-Based Therapy, jonka kehityksessä keskeinen hahmo on ollut Joshua Lee Cohen. Tässä menetelmässä asiakkaat osallistuvat aktiivisesti elokuvien tekemiseen – käsikirjoittamiseen, tuottamiseen ja ohjaamiseen – osana omaa terapiaansa. Myös Chicagon elokuvainstituutti (Chicago Institute for the Moving Image, CIMI) käyttää tätä aktiivista elokuvantekoprosessia terapiana psykiatrisille potilaille, koska se tarjoaa heidän kaipaamaansa rakennetta ja järjestystä sekä auttaa terapeuttia näkemään potilaan sisäisiä konflikteja.

 

Vaikka molemmat menetelmät hyödyntävät elokuvan mediaa, niiden terapeuttiset mekanismit eroavat toisistaan: toinen perustuu reseptiiviseen tulkintaan ja samastumiseen, toinen aktiiviseen luomiseen ja itseilmaisuun.

​

Tarkempi analyysi paljastaa, että elokuvaterapia toimii usein "siltana" terapiahuoneen ja asiakkaan arjen välillä. Useat lähteet kuvaavat käytäntöä, jossa terapeutti antaa asiakkaalle elokuvan kotitehtäväksi istuntojen välillä. Tätä seuraa elokuvan käsittely seuraavalla tapaamisella. Tämä käytäntö laajentaa terapeuttisen prosessin konkreettisesti terapiahuoneen ulkopuolelle, asiakkaan omaan elinympäristöön. Tällä tavoin elokuvasta tulee jaettu kokemus, joka ylläpitää terapeuttista pohdintaa ja antaa asiakkaalle aktiivisen roolin omassa hoitoprosessissaan myös istuntojen ulkopuolella. Tämä voi potentiaalisesti tehostaa terapiaa, sillä se madaltaa kynnystä käsitellä vaikeita aiheita tuomalla ne esiin elokuvan tarjoaman turvallisen metaforan kautta.